Tämäkin lenkki lähti käyntiin aivan kuin muut lukuisat loppusyksyn kävelymme. Tuuli leikki puiden oksien välissä, aivan kuin tuuli olisi jakautunut osiin ja ne olisivat leikkineet keskenään hippaa. Puiden latvat väistelivät leikkijöitä ja kahinasta päätellen meno oli vauhdikasta. Koirat ottivat mallia ja aloittivat saman peräkkäin juoksun. Tai ainakin Minttu ja Meela. Bogi vähät välitti naisten hössötyksestä. Se mieluummin kulki sivistyneesti omia reittejään ja katseli muiden touhuja sivusilmällä.
Lenkki jatkui rattoisasti ja nauroimme tapamme mukaan sen minkä vatsalihaksemme antoivat periksi. Kuinka kaikki olikin hyvin. Mitä muuta voisi toivoakaan, kun lenkki pitkän päivän jälkeen hycässä seurassa. Vakioreittimme alkoi lähestyä loppuaan ja päästyämme erään jyrkän mäen huipulle, jota normaali ihminen ei olisi edes päässyt nousemaan, seisoi rinteen alapäässä nainen puhuen puhelimeen ja toisessa kädessään jokin pienikokoinen koira.
"Ärsyttää nuo ihmiset, jotka jää koirineen tököttämään ja oottamaan vastaantulijaa." Laura marmatti.
"Niimpä! Eikö voi vaan jatkaa sitä kävelemistä tänne suuntaan."
Kohtaloomme alistuen, kytkimme koirat ja valmistauduimme ohitustilanteeseen. Emme päässeet kuin pari metriä eteenpäin, kunnes tajusin nostaa katseeni tienpinnasta ja silmiini tuijottavasta koirastani. En voinut uskoa silmiäni. Yritin änkyttää jotain epämääräistä kertoakseni Lauralle näkemästäni, mutta olin liian hämmentynyt saadakseni sanaakaan suustani. Ähkiessäni Laurakin tajusi jonkun olevan pielessä ja nosti hänkin katseensa. Askeleemme hyytyivät keskelle tietä ja olimme molemmat hetken aikaa sanomatta sanaakaan.
"Minne se meni?" Sain koottua ajatukseni sanoiksi.
"Mitäs helvettiä, tuossa se oli vielä kaks sekunttia sitten ja seiso sen koiransa kanssa."
Jatkoimme matkaamme vielä pari metriä katsoaksemme oliko nainen kenties vaihtanut suuntaa ja välttänyt näin ohitustilanteen, mutta ketään ei näkynyt. Koko metsänreuna oli hiljaisempi kuin uuttavuotta seuraavana aamuna. Kohdassa, missä nainen oli seisonut, oli enää vain pitkiä ruohonkorsia.
Bogi on yleensä kovin rauhallinen koira. Se ei hötkyä turhista, eikä muutenkaan ole kauhean kiinnostunut siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Tällä kertaa se oli erilainen. Hajuhiukkasia keräävä kuono nousi salamannopeasti maasta ylös ja sen olemus ryhdistäytyi kertaheitolla. Meitä tarkkailtiin. Jo koiran reaktio kertoi siitä. Mäen päällä, jossa aikaisemmin olimme olleet paloi katulamppu. Sen alla seisoi keski- iän ylittänyt mieshenkilö ja se osoitti meitä oikean käden luisevalla etusormellaan. Nyt Minttu ja Meelakin huomasivat tuon tumman hahmon. Katsahdimme Lauran kanssa toisiimme ja tarkistimme koirien varmasti olevan kytkettyinä. Sanaakaan sanomatta kiristimme tahtiamme. Molemmilla oli selkeä päämäärä: mahdollisimman nopeasti ja lyhyintä reittiä kotiin! Vasta päästyämme pois miehen näköpiiristä uskalsimme avata suumme.
"Tää alkaa oikeesti käymään hulluks!" Sopersin ääni täristen
"En enää ikinä kävele tätä reittiä yksin pimeellä." Laura tokaisi.
Loppumatka meni hiljaisen jännittyneessä tunnelmassa. Pienikin rasahdus olisi saanut meidät kiljumaan.
Ei mennyt montaakaan päivää, kun olimme taas kulkemassa samaa reittiä samalla kokoonpanolla. Ilma oli tällä kertaa huomattavasti viileämpi ja olimmekin pukautuneet sen mukaisesti. Maa ei joustanut enää jalkojen alla, vaan routa oli tehnyt tehtävänsä ja jäädyttänyt sen kivikovaksi. Mäki, jonka päälle nousimme muutama päivä takaperin, oli edelleen saman katulampun valaisema, mikään ei ollut siis muuttunut, eikä miestä näkynyt. Päästin suustani pihahduksen, joka ylsi myös Lauran korviin yllämme leijuvan hiljaisuuden saattelemana. Paikalla, jossa nainen oli seisonut koiransa kanssa, seisoi huppupäinen henkilö kaivamassa jotain rautalapiolla. Kuoppaa? Mihin tarvitsee kuoppaa, kun talvi oli tuloillaan? Ruumiille? Emme jääneet sen kummemmin ottamaan siitä selvää, kun päätimme kerätä rohkeutemme ja lähteä kohti naista. En muista räpäytinkö silmiäni tai käänsinkö mahdollisesti päätäni, mutta hetkenä, joka ei ollut montaakaan sadasosasekuntia, henkilö oli kadonnut näkyvistämme. Emme voineet enää uskoa silmiämme. Reaktio oli samankaltainen, kuin viimekerralla. Jalkaa toisen eteen ja ripeästi kotiin, nyt ei enää naurattanut.
Kotipihassa kuitenkin vielä vaihdoimme tapahtuneesta sanasen ja päädyimme siihen, ettei metsään tosiaan ollut asiaa enää yksin. Mutta kaksin me vielä aioimme ottaa asioista selvää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti