Osa ½ : Annastiina

En koskaan oikeastaan pitänyt Annastiinasta.
Kun ensimmäisen kerran astuin koirapuistoon puolivuotiaan shetlanninlammaskoirani kanssa, en oikeastaan pitänyt kenestäkään. Miksi olisin pitänyt? Suurin osa oli minua nuorempia. En erityisemmin pitänyt heidän koiristaan. Kukaan ei puhunut, sosiaalinen kanssakäyminen oli selvästikin täysin vieras termi tälle joukkiolle, jonka keskuuteen olin suvainnut saapua.
Shelttini kuitenkin jostain syystä piti heidän koiristaan, ja päätin viihtyä siinä porukassa hieman pidempään.

Sitten oli Annastiina. Neljätoistakesäinen harvinaisen yksinkertainen yksilö, jonka uskallus avata valtaisaa suutaan oli vielä muutakin joukkiota pienempi. Ala-asteikäisen lapsen koirakaan ei juuri säväyttänyt – se oli cockeri, jolla ei oikeastaan tehty mitään. Sillä oli silmäsairaus. Se ei ollut erityisen kauniskaan. Lyhyemmin ilmaistakseni: turhake. Joku toinen saattaisi kuvailla koiraa ”tytön parhaaksi ystäväksi ja perheenjäseneksi”, mutta niin kauan, kun sillä ei tehty juuri mitään, oli se minun silmissäni varsin tympeä luontokappale.

Kolmen vuoden ajan törmäilin Annastiinaan ja hänen koiraansa milloin mätsäreissä, milloin koirapuistossa. En vapaaehtoisesti hakenut kontaktia näiden nuorempien yksilöiden kanssa, minulla oli parempaa ja enemmän itseni tasoista seuraa. Silloin tällöin katseemme kuitenkin kohtasivat, ja molemmat mutisivat vaivaantuneet tervehdykset.

Eräänä keväisenä päivänä vedostaessani grafiikkateoksia Outokummussa sain kuitenkin puhelun, joka muutti koko elämäni.
Olin saanut asunnon Noljakasta. En kovin suurta tai ihmeellistä, mutta juuri sopivan mahduttaakseni itseni, rottani ja piakkoin jakautuvan shelttini sinne kohtuullisen mukavasti. Käytin julkista mediaa julistaakseni onnenhetkeni koko kansalle, ja silloin Annastiina hyökkäsi. Lyhyt ja varautunut keskustelumme päättyi tilanteeseen, jossa mietin, painaako ”älä hyväksy”-nappia vielä, kun se olisi mahdollista. Päätin kuitenkin alistua kohtalooni koirapuistojen ignorantin juniorin ja tämän turhakecockerin naapurina.

Hyvät naapurisuhteet ovat miellyttävän asumisen perusta, ja päätinkin aloittaa perusteellisen projektin: tee vihollisisista ystäviäsi. Valitsin koehenkilöksi kaikkein yksinkertaisimmalta ja helpoimmalta vaikuttavan naapurini, A-rapun Annastiinan.
Lyhyt lenkki koiran kanssa oli mainio keino luikerrella suoraan kohdeyksilön sydämeen ilman riskiä siitä, ettei tästä päätä pahkaa minuun ihastuneesta henkilöstä pääsisi koskaan eroon. Suunnittelin reitin huolella etukäteen, jotten joutuisi kärsimään oletettavasti tuskallisesta seurasta yhtään sen enempää kuin oli tarpeen.

Se lenkki antoi minulle ajattelemisen aihetta. Jostain se puhekyvytön ja tympeä kakara oli saanut munaa keskustella kanssani! Eiväthän ne jutut vieläkään järin älykkäitä olleet, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan viihdyttäviä. Vähän niin kuin lastenohjelmat – niitä katsoakseen ei tarvitse olla kovinkaan älykäs, mutta miellyttävät eläinhahmot, yksinkertaisen hauskat tapahtumat ja kirkkaat värit saavat aikuisetkin seuraamaan ohjelmaa.
Huojentuneena tästä kaikesta hyvästelin tuoreen naapurini ja lukkiuduin huoneistooni pohdiskelemaan kokemaani.

Sen jälkeen minulla ei ollut enää paluuta entiseen. Shelttilaumani oli tuplaantunut, ja nuorempi yksilö vaati päivä päivältä pidempiä ja raskaampia lenkkejä. Huomasin käyväni lenkillä Annastiinan ja hänen koiransa kanssa päivittäin. Siinä missä Annastiina oli kehittänyt rahtusen aivojaan, oli hän siirtänyt aktiivisuuttaan myös koiraansa. Ei se edelleenkään kovin kaunis ole, mutta ahkeran ruoskimiseni jälkeen sen on saattanut nähdä jopa agility- ja tokokentillä.

En tiedä, millaiseksi Annastiinan ja minun suhdetta tulisi kuvailla.
Kenties se on symbioosi, lajien välinen vuorovaikutussuhde, jossa kumpikin laji hyötyy toisistaan. Annastiina pitää minut hereillä automatkoilla, suorittaa pieniä palveluksia bensamaksuna, hoitaa koiriani ja pitää minulle seuraa lenkeillä. Minä taas jaan hänelle hippusia loputtomasta viisaudestani, jotta hän voisi kehittyä edes hieman ylemmälle tasolle.

Kaiken tämän keskellä eromme eivät juurikaan ole muuttuneet. Vaikka Annastiina - jonka myöhemmin nimesin lyhyemmin Nastiksi, sillä tällainen yksinkertainen ja koiramainen nimi sopii hänen olemukseensa kuin nakutettu – on kasvanut ja aikuistunut, olen minä silti aina vanhempi. Ja viisaampi, kysyimme keneltä tahansa. Toisinaan kuitenkin palkitsen Nastin pienillä myönnytyksillä ja teeskentelen pitäväni hänen huonoista vitseistään.
Sitä kautta ne koiratkin kai oppivat.