Osa 2: Silpoja

Talvi alkoi lumettomissa merkeissä. Se oli sekä onni että vitsaus meille koiranomistajille - siinä missä lattialuuttua muistuttavat karvaturaiset shetlantilaiseni roudasivat sisään kilotolkulla hiekkaa ja rapaa jokaisen lenkin jälkeen, pysyivät kuitenkin nämä ah-niin-rapaiset lenkkimaastot käytössämme. Lopulta satoi lumi, pysyvä sellainen. Ja sen siliän tien katosivat myös ne lenkkimaastot.

Lumi narahteli vaimeasti kenkien alla, kun Nastin kanssa tarvoimme kohti perinteistä pitkää lenkkireittiämme. Jaloissamme pyöri neljä koiraa vapaina; sheltit, Bogi ja yön yli hoitoon tullut keskikokoinen villakoira Toivo, joka pyöri ympäriinsä jokseenkin ulkopuolisen oloisena, sillä roturasistiset shetlantilaiset keskittyivät leikkimään vain keskenään, eikä ikäloppu Bogi yleensäkään leikkinyt kenenkään kanssa. Tunnelma oli varsin hilpeä, kuten yleensä tällä kokoonpanolla ulkoillessa. Kun viimein pääsimme reittimme alkulähteelle, oli tyrmistys valtava - hiihtoladut! Sydän pomppasi kurkkuun samoin tein ja kylmä hiki kihosi otsalleni. Olivatko upeat maastomme tuhoutuneet lopullisesti? Joutuisimmeko odottamaan kevään tuloa, jotta pääsisimme jälleen viilettämään vapaina Noljakan aistikkailla lenkkipoluilla?

Päätimme kuitenkin tutkia tilanteen tarkemmin, ja varovaisin askelin lähestyimme tätä pelottavaa jokatalvista vitsausta.
"Eihän tässä vielä oo latua ollenkaan, tää on vaan lanattu tasaiseksi!" Annastiina totesi päästyämme katseluetäisyydelle.
"Nojoo. Eikä täällä kyllä ees näy ketään hiihtämässä vielä. Eiköhän mennä tämä lenkki vielä viimeisen kerran tänä talvena!" rohkaistuin.
Reippain mielin astahdin tasoitetulle pinnalle. Koirat (Bogia lukuunottamatta) kirmasivat edellemme, ja viimein Toivokin pääsi mukaan shelttileikkeihin. Ansku jauhoi jotain huonoa läppää joka meni täysin ohi korvieni, tunnelma oli siis kohdallaan.

Jonkin aikaa käveltyämme kuulimme takaamme pahaenteistä lumen narsketta ja suhinaa. Ääni porautui puheemme läpi kuin naapurin kylpyhuoneremontin kakofonia aamutuimaan. Suih ja saih se sanoi, ja tiesin, että myös Nastin niskakarvat nousivat pystyyn huippuunsa teroitettujen sauvankärkien osuessa lumihankeen voimalla, jota emme olleet koskaan edes voineet kuvitella.
"Minttu! Meela! Toivo!" kutsuin koirat luokseni.
Sujautin niille kiireesti kaulapannat ja syöksähdimme metsän puolelle piiloon tuota lähestyvää talviurheilijaa - olimmehan jo tietoisia siitä, että hiihtäjät ovat usein hyvin reviiritietoisia adrenaliinihöyryissään. Pelosta jäykistyneinä, kunnioittavan hiljaisina seurasimme katseellamme lähestyvän luisteluhiihtäjän hiottua liikehtimistä. Ei epäilystäkään, ettei siinä olisi ollut vuosien työn tulos.
"Hei tytöt!" kajahti ikiaikaista vihaa tihkuva ääni tuon olennon suusta ennen kuin se ehti edes kohdallemme.
"Tämä on nyt hiihtolatu, nyt koirat pois täältä ihan saman tien!"
Lumi pöllähti kalliiden merkkisuksien seisahtuessamme kohdallemme. Teräksiset piikit painuivat hankeen ja lihakset pullistelivat kireän hiihtotrikoon sisällä. Loin silmäyksen suksien suuntaan, ja kauhistuin. Niiden reunat oli hiottu toinen sahalaitaiseksi, toinen veitsimäiseksi. Suksien kärjissä oli metallivahviste, ja niiden reunoista oli tehty hitusen rosoisemmat. Jos sellaisen upottaisi ohikulkijan vatsanahkaan, repäisisivät rosot suolet pihalle samoin tein.

"Joo," sopersin pelosta vapisevalla äänellä. Jos nyt mokaisin, emme tulisi koskaan näkemään seuraavaa aamua.
Hiihtäjän silmät välähtivät punaisina, ja ennen kuin ehdin huomatakaan, viilsi tarkoin harkittu sauvanisku takkini kankaan auki toisen käsivarren kohdalta. Hengähdin kivusta ja tunsin, kuinka lämmin veri tahrasi hihan.
"Välittömästi!" mylväisi hiihtäjä. Koetimme paeta, mutta se oli jo liian myöhäistä. Kun hiihtäjät, varsinkin luistelusellaiset, pääsevät veren makuun, ei niitä pysäytä enää mikään.

Rosoiseksi teroitettu suksenkärki lähestyi vatsaani, loikkasin syrjään kompastuen samalla jaloissani pyöriviin koiriin. Nekään eivät uskaltaneet uhmata verenhimoista suksijaa, vaan olivat koko keskustelumme ajan pyrkineet pysyttelemään mahdollisimman huomaamattomina takavasemmalla. Kaaduin maahan, ja samassa sauva iski toiseen jalkaani viiltäen pohkeeseen pitkän vedon. Huusin ja koetin kääntyä ympäri. Ilmeisesti Annastiina koetti tässä vaiheessa tulla avukseni, sillä kuulin joukon iskuista aiheutuneita kolahduksia ja tuskanhuutoja, kunnes tuli hiljaista. Tiesin jo, ettei haavoittunut jalkani kestäisi pakoa. Yritin ryömiä, mutta treenattu hiihtäjä oli minua nopeampi. Suksi viilsi olkapäästä, teki reiän kylkeeni, paukautti päähäni... Ohikiitävän hetken kaikki oli vain kipua, tuskaa, suksimisvälineiden suihkuntaa, pöllyävää lunta ja pakokauhuissaan minua puolustavia koiria. Olin enää vain vaivoin tajuissani, kun oivalsin mätkimisen loppuneen. Tuli täysin hiljaista.
Sumeassa näkökentässäni näin hiihtäjän kääntävän suksensa, painavan vielä veren tahraamat sauvansa hankeen ja lykkäävän itsensä uuteen kiitoon.

Silloin tiesin, että tämä oli tarkoitettu varoitukseksi.

Hetken levättyäni pakotin itseni kaikesta huolimatta pystyyn.
"Minttu," kutsuin vaimealla äänellä ja maistoin veren suussani. Uskollinen shelttini linkutti luokseni muut koirat mukanaan. Nopean silmäyksen perusteella koirat olivat säästyneet pienemmillä vammoilla kuin omistajat.
"Nasti?" huhuilin kontatessani varsin tuskallisesti kohti maassa makavaa Annastiinaksi tunnistettavaa kasaa. Myös hänellä oli haavoja ympäri kehoa, mutta hengityksestä ja vaikerruksesta päätellen tämäkin oli kunnossa.
"Meidän pitäisi varmaan yrittää lähteä. Se tulee vielä takaisin."
"Mikä... helvetti se oli?"
"En minä tiiä. Silpoja," nimesin brutaalin suksilla liikkuvan pedon varsin kuvaavasti.

Me molemmat kampeuduimme pystyyn heikosti valittaen. Jalkani kesti juuri ja juuri hitaan onnahtelun, ja vaikka Ansku oli menettänyt paljon verta, pysyi hän silti tajuissaan. Reitin valinnasta meidän ei tällä kertaa tarvinnut kiistellä - suuntasimme kotia kohti metsien halki, mahdollisimman kaukaa hiihtoladuista joilla ei vielä ollut edes latua ja Silpojasta.