Pelko. Se sana tiivisti kaiken siitä, mitä ajattelin Laurasta ensimmäisellä tapaamiskerrallamme koivujen ympäröimässä koirapuistossa Linnunlahdella.
Katsekontakti, hiki nousi ohimoilleni kuin nouseva aurinko: hitaasti, mutta varmasti. Ympärilläni sumeni, näin vain nuo auringon korostamat kulmahampaat, jotka olivat valmiina iskuun. Minne pakenen? Pakotan jalkani liikkeelle, mutta ne suostuvat liikkumaan vain kohti koiraani. Avaan suuni ja yritän kutsua tuota mustaa riippukorvaa luokseni, mutta saan aikaiseksi vain epämääräistä ähinää. Kiinnitän muiden huomion itseeni yrittämälä olla huomaamaton. Silmät porautuvat minuun enkä voi enää paeta. Nyt se on myöhäistä. Minun on yritettävä esittää nauttivani tilanteesta. Ilahdun, kun äitini soittaa kysyäkseen monelta olen tulossa kotiin. Vastaan: "Nyt heti!"
Koiratapahtumatilanteet eroavat koirapuistotragediasta. Voin edes esittää etten huomaa. Juosta hälkyttää aivan kuin minulla olisi kovakin kiire. Usein epäonnistun, mutta epäilen ettei hän kiinnitä siihen isompaa huomiota. Se tapahtuu aina vain uudelleen ja uudelleen. Tuo räiskyvä nauru yltää yli kovemmankin koiranhaukunnan ja tunnistan sen jokaisella kerralla: Laura.
Mutta mitä saankaan kuulla kesän alussa. Laura muuttaa? Noljakkaan? Kuhilaskujalle? Suurin pelkoni tulee asumaan muutaman metrin päähän minusta. Naurahdan, ehkä tiedä johtuuko se ilosta vai pelosta. Ei mene montaakaan päivää, kun näen nuo synkkääkin synkemmät mustat hiukset, jotka heiluvat puolelta toiselle naisen liikkuessa. Tilanne menee ohi nopeasti, ja luulen päässeeni pälkähästä, kunnes menen illemmalla viemään roskia ja kuulen takaani äänen, joka syntyy, kun kengänpohja ja hiekotuskivet kohtaavat, myös koira haukahtaa. Laura ja Minttu. Mitä minun pitää sanoa tuolle gurulle, jonka kaikki tuntevat? Ennen kuin edes ehdin ajatella asiaa sen pidemmälle, Laura sanoo sen enempää empimättä "Moi!" ja hymyilee. Pelko ja jännitys katoaa, rentoudun ja tervehdin uutta naapuriani ja hänen koiraansa. Tajuan, etten varmaan koskaan ole edes uskaltanut silittää hänen koiraansa, jonka merleväritys näyttää siltä kuin se tahriintuisi kämmenen kosketuksesta. "Lähetkö lenkille?" Shokkitila on lievä ilmaisu sille, mitä tunsin juuri tuona hetkenä. Minä? Tarpeeksi hyvä lenkkeilemään Lauran kanssa? Ympärillämme ei näy muita, joten hän ei voi tarkoittaa ketään muita kuin minua, ellei hän puhu roskapöntölle. Ystävälliset silmät kuitenkin katsovat minuun, ja unohdan roskapöntöt. Olin kai vastannut myöntävästi, koska kohta huomasin laittavani pantaa koirani kaulaan ja käveleväni ulko- ovesta ulos. Lenkki koostuu naurusta ja koirien hölmöilyn katsomisesta. Nautin siitä. Toivon, että kävisimme lenkillä useamminkin.
On kulunut 6 kuukautta. Hymyilen itsekseni, kun ajattelen tuon kuukausimäärän päässäni. Koirakin tuhahtaa jaloissani, aivan kuin se tietäisi, mitä mietin ja tuhahtaisi samalle asialle. Vastako kuusi kuukautta. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut hänet aina. Ihminen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä, mitä voin sanoa ääneen ja mitä en. En kiinnitä huomiota enää edes kulmahampaisiin, vaikka hän niitä mielellään näytteleekin hymyilyn ja idioottimaisen irvistelynsä yhteydessä. Irvistelystä huolimatta hän ei saa minua työnnettyä luotaan, vaikka kuinka haluaisi. Voisin kutsua itseäni koiranpennuksi, joka seuraa emäänsä. En välttämättä roiku lahkeessa ja kengännauhoissa, mutta hihnassa kyllä.
Seikkailujemme toinen sisukkaista päätähdistämme on siis Laura. Persoona, joka muuttui pelottavasta, irvisteleväksi pelleksi. Sanoisinko että melko hyvä saavutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti