Talvi alkoi lumettomissa merkeissä. Se oli sekä onni että vitsaus meille koiranomistajille - siinä missä lattialuuttua muistuttavat karvaturaiset shetlantilaiseni roudasivat sisään kilotolkulla hiekkaa ja rapaa jokaisen lenkin jälkeen, pysyivät kuitenkin nämä ah-niin-rapaiset lenkkimaastot käytössämme. Lopulta satoi lumi, pysyvä sellainen. Ja sen siliän tien katosivat myös ne lenkkimaastot.
Lumi narahteli vaimeasti kenkien alla, kun Nastin kanssa tarvoimme kohti perinteistä pitkää lenkkireittiämme. Jaloissamme pyöri neljä koiraa vapaina; sheltit, Bogi ja yön yli hoitoon tullut keskikokoinen villakoira Toivo, joka pyöri ympäriinsä jokseenkin ulkopuolisen oloisena, sillä roturasistiset shetlantilaiset keskittyivät leikkimään vain keskenään, eikä ikäloppu Bogi yleensäkään leikkinyt kenenkään kanssa. Tunnelma oli varsin hilpeä, kuten yleensä tällä kokoonpanolla ulkoillessa. Kun viimein pääsimme reittimme alkulähteelle, oli tyrmistys valtava - hiihtoladut! Sydän pomppasi kurkkuun samoin tein ja kylmä hiki kihosi otsalleni. Olivatko upeat maastomme tuhoutuneet lopullisesti? Joutuisimmeko odottamaan kevään tuloa, jotta pääsisimme jälleen viilettämään vapaina Noljakan aistikkailla lenkkipoluilla?
Päätimme kuitenkin tutkia tilanteen tarkemmin, ja varovaisin askelin lähestyimme tätä pelottavaa jokatalvista vitsausta.
"Eihän tässä vielä oo latua ollenkaan, tää on vaan lanattu tasaiseksi!" Annastiina totesi päästyämme katseluetäisyydelle.
"Nojoo. Eikä täällä kyllä ees näy ketään hiihtämässä vielä. Eiköhän mennä tämä lenkki vielä viimeisen kerran tänä talvena!" rohkaistuin.
Reippain mielin astahdin tasoitetulle pinnalle. Koirat (Bogia lukuunottamatta) kirmasivat edellemme, ja viimein Toivokin pääsi mukaan shelttileikkeihin. Ansku jauhoi jotain huonoa läppää joka meni täysin ohi korvieni, tunnelma oli siis kohdallaan.
Jonkin aikaa käveltyämme kuulimme takaamme pahaenteistä lumen narsketta ja suhinaa. Ääni porautui puheemme läpi kuin naapurin kylpyhuoneremontin kakofonia aamutuimaan. Suih ja saih se sanoi, ja tiesin, että myös Nastin niskakarvat nousivat pystyyn huippuunsa teroitettujen sauvankärkien osuessa lumihankeen voimalla, jota emme olleet koskaan edes voineet kuvitella.
"Minttu! Meela! Toivo!" kutsuin koirat luokseni.
Sujautin niille kiireesti kaulapannat ja syöksähdimme metsän puolelle piiloon tuota lähestyvää talviurheilijaa - olimmehan jo tietoisia siitä, että hiihtäjät ovat usein hyvin reviiritietoisia adrenaliinihöyryissään. Pelosta jäykistyneinä, kunnioittavan hiljaisina seurasimme katseellamme lähestyvän luisteluhiihtäjän hiottua liikehtimistä. Ei epäilystäkään, ettei siinä olisi ollut vuosien työn tulos.
"Hei tytöt!" kajahti ikiaikaista vihaa tihkuva ääni tuon olennon suusta ennen kuin se ehti edes kohdallemme.
"Tämä on nyt hiihtolatu, nyt koirat pois täältä ihan saman tien!"
Lumi pöllähti kalliiden merkkisuksien seisahtuessamme kohdallemme. Teräksiset piikit painuivat hankeen ja lihakset pullistelivat kireän hiihtotrikoon sisällä. Loin silmäyksen suksien suuntaan, ja kauhistuin. Niiden reunat oli hiottu toinen sahalaitaiseksi, toinen veitsimäiseksi. Suksien kärjissä oli metallivahviste, ja niiden reunoista oli tehty hitusen rosoisemmat. Jos sellaisen upottaisi ohikulkijan vatsanahkaan, repäisisivät rosot suolet pihalle samoin tein.
"Joo," sopersin pelosta vapisevalla äänellä. Jos nyt mokaisin, emme tulisi koskaan näkemään seuraavaa aamua.
Hiihtäjän silmät välähtivät punaisina, ja ennen kuin ehdin huomatakaan, viilsi tarkoin harkittu sauvanisku takkini kankaan auki toisen käsivarren kohdalta. Hengähdin kivusta ja tunsin, kuinka lämmin veri tahrasi hihan.
"Välittömästi!" mylväisi hiihtäjä. Koetimme paeta, mutta se oli jo liian myöhäistä. Kun hiihtäjät, varsinkin luistelusellaiset, pääsevät veren makuun, ei niitä pysäytä enää mikään.
Rosoiseksi teroitettu suksenkärki lähestyi vatsaani, loikkasin syrjään kompastuen samalla jaloissani pyöriviin koiriin. Nekään eivät uskaltaneet uhmata verenhimoista suksijaa, vaan olivat koko keskustelumme ajan pyrkineet pysyttelemään mahdollisimman huomaamattomina takavasemmalla. Kaaduin maahan, ja samassa sauva iski toiseen jalkaani viiltäen pohkeeseen pitkän vedon. Huusin ja koetin kääntyä ympäri. Ilmeisesti Annastiina koetti tässä vaiheessa tulla avukseni, sillä kuulin joukon iskuista aiheutuneita kolahduksia ja tuskanhuutoja, kunnes tuli hiljaista. Tiesin jo, ettei haavoittunut jalkani kestäisi pakoa. Yritin ryömiä, mutta treenattu hiihtäjä oli minua nopeampi. Suksi viilsi olkapäästä, teki reiän kylkeeni, paukautti päähäni... Ohikiitävän hetken kaikki oli vain kipua, tuskaa, suksimisvälineiden suihkuntaa, pöllyävää lunta ja pakokauhuissaan minua puolustavia koiria. Olin enää vain vaivoin tajuissani, kun oivalsin mätkimisen loppuneen. Tuli täysin hiljaista.
Sumeassa näkökentässäni näin hiihtäjän kääntävän suksensa, painavan vielä veren tahraamat sauvansa hankeen ja lykkäävän itsensä uuteen kiitoon.
Silloin tiesin, että tämä oli tarkoitettu varoitukseksi.
Hetken levättyäni pakotin itseni kaikesta huolimatta pystyyn.
"Minttu," kutsuin vaimealla äänellä ja maistoin veren suussani. Uskollinen shelttini linkutti luokseni muut koirat mukanaan. Nopean silmäyksen perusteella koirat olivat säästyneet pienemmillä vammoilla kuin omistajat.
"Nasti?" huhuilin kontatessani varsin tuskallisesti kohti maassa makavaa Annastiinaksi tunnistettavaa kasaa. Myös hänellä oli haavoja ympäri kehoa, mutta hengityksestä ja vaikerruksesta päätellen tämäkin oli kunnossa.
"Meidän pitäisi varmaan yrittää lähteä. Se tulee vielä takaisin."
"Mikä... helvetti se oli?"
"En minä tiiä. Silpoja," nimesin brutaalin suksilla liikkuvan pedon varsin kuvaavasti.
Me molemmat kampeuduimme pystyyn heikosti valittaen. Jalkani kesti juuri ja juuri hitaan onnahtelun, ja vaikka Ansku oli menettänyt paljon verta, pysyi hän silti tajuissaan. Reitin valinnasta meidän ei tällä kertaa tarvinnut kiistellä - suuntasimme kotia kohti metsien halki, mahdollisimman kaukaa hiihtoladuista joilla ei vielä ollut edes latua ja Silpojasta.
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
perjantai 27. tammikuuta 2012
Osa 1: Katoava koiranulkoiluttaja
Tämäkin lenkki lähti käyntiin aivan kuin muut lukuisat loppusyksyn kävelymme. Tuuli leikki puiden oksien välissä, aivan kuin tuuli olisi jakautunut osiin ja ne olisivat leikkineet keskenään hippaa. Puiden latvat väistelivät leikkijöitä ja kahinasta päätellen meno oli vauhdikasta. Koirat ottivat mallia ja aloittivat saman peräkkäin juoksun. Tai ainakin Minttu ja Meela. Bogi vähät välitti naisten hössötyksestä. Se mieluummin kulki sivistyneesti omia reittejään ja katseli muiden touhuja sivusilmällä.
Lenkki jatkui rattoisasti ja nauroimme tapamme mukaan sen minkä vatsalihaksemme antoivat periksi. Kuinka kaikki olikin hyvin. Mitä muuta voisi toivoakaan, kun lenkki pitkän päivän jälkeen hycässä seurassa. Vakioreittimme alkoi lähestyä loppuaan ja päästyämme erään jyrkän mäen huipulle, jota normaali ihminen ei olisi edes päässyt nousemaan, seisoi rinteen alapäässä nainen puhuen puhelimeen ja toisessa kädessään jokin pienikokoinen koira.
"Ärsyttää nuo ihmiset, jotka jää koirineen tököttämään ja oottamaan vastaantulijaa." Laura marmatti.
"Niimpä! Eikö voi vaan jatkaa sitä kävelemistä tänne suuntaan."
Kohtaloomme alistuen, kytkimme koirat ja valmistauduimme ohitustilanteeseen. Emme päässeet kuin pari metriä eteenpäin, kunnes tajusin nostaa katseeni tienpinnasta ja silmiini tuijottavasta koirastani. En voinut uskoa silmiäni. Yritin änkyttää jotain epämääräistä kertoakseni Lauralle näkemästäni, mutta olin liian hämmentynyt saadakseni sanaakaan suustani. Ähkiessäni Laurakin tajusi jonkun olevan pielessä ja nosti hänkin katseensa. Askeleemme hyytyivät keskelle tietä ja olimme molemmat hetken aikaa sanomatta sanaakaan.
"Minne se meni?" Sain koottua ajatukseni sanoiksi.
"Mitäs helvettiä, tuossa se oli vielä kaks sekunttia sitten ja seiso sen koiransa kanssa."
Jatkoimme matkaamme vielä pari metriä katsoaksemme oliko nainen kenties vaihtanut suuntaa ja välttänyt näin ohitustilanteen, mutta ketään ei näkynyt. Koko metsänreuna oli hiljaisempi kuin uuttavuotta seuraavana aamuna. Kohdassa, missä nainen oli seisonut, oli enää vain pitkiä ruohonkorsia.
Bogi on yleensä kovin rauhallinen koira. Se ei hötkyä turhista, eikä muutenkaan ole kauhean kiinnostunut siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Tällä kertaa se oli erilainen. Hajuhiukkasia keräävä kuono nousi salamannopeasti maasta ylös ja sen olemus ryhdistäytyi kertaheitolla. Meitä tarkkailtiin. Jo koiran reaktio kertoi siitä. Mäen päällä, jossa aikaisemmin olimme olleet paloi katulamppu. Sen alla seisoi keski- iän ylittänyt mieshenkilö ja se osoitti meitä oikean käden luisevalla etusormellaan. Nyt Minttu ja Meelakin huomasivat tuon tumman hahmon. Katsahdimme Lauran kanssa toisiimme ja tarkistimme koirien varmasti olevan kytkettyinä. Sanaakaan sanomatta kiristimme tahtiamme. Molemmilla oli selkeä päämäärä: mahdollisimman nopeasti ja lyhyintä reittiä kotiin! Vasta päästyämme pois miehen näköpiiristä uskalsimme avata suumme.
"Tää alkaa oikeesti käymään hulluks!" Sopersin ääni täristen
"En enää ikinä kävele tätä reittiä yksin pimeellä." Laura tokaisi.
Loppumatka meni hiljaisen jännittyneessä tunnelmassa. Pienikin rasahdus olisi saanut meidät kiljumaan.
Ei mennyt montaakaan päivää, kun olimme taas kulkemassa samaa reittiä samalla kokoonpanolla. Ilma oli tällä kertaa huomattavasti viileämpi ja olimmekin pukautuneet sen mukaisesti. Maa ei joustanut enää jalkojen alla, vaan routa oli tehnyt tehtävänsä ja jäädyttänyt sen kivikovaksi. Mäki, jonka päälle nousimme muutama päivä takaperin, oli edelleen saman katulampun valaisema, mikään ei ollut siis muuttunut, eikä miestä näkynyt. Päästin suustani pihahduksen, joka ylsi myös Lauran korviin yllämme leijuvan hiljaisuuden saattelemana. Paikalla, jossa nainen oli seisonut koiransa kanssa, seisoi huppupäinen henkilö kaivamassa jotain rautalapiolla. Kuoppaa? Mihin tarvitsee kuoppaa, kun talvi oli tuloillaan? Ruumiille? Emme jääneet sen kummemmin ottamaan siitä selvää, kun päätimme kerätä rohkeutemme ja lähteä kohti naista. En muista räpäytinkö silmiäni tai käänsinkö mahdollisesti päätäni, mutta hetkenä, joka ei ollut montaakaan sadasosasekuntia, henkilö oli kadonnut näkyvistämme. Emme voineet enää uskoa silmiämme. Reaktio oli samankaltainen, kuin viimekerralla. Jalkaa toisen eteen ja ripeästi kotiin, nyt ei enää naurattanut.
Kotipihassa kuitenkin vielä vaihdoimme tapahtuneesta sanasen ja päädyimme siihen, ettei metsään tosiaan ollut asiaa enää yksin. Mutta kaksin me vielä aioimme ottaa asioista selvää!
Lenkki jatkui rattoisasti ja nauroimme tapamme mukaan sen minkä vatsalihaksemme antoivat periksi. Kuinka kaikki olikin hyvin. Mitä muuta voisi toivoakaan, kun lenkki pitkän päivän jälkeen hycässä seurassa. Vakioreittimme alkoi lähestyä loppuaan ja päästyämme erään jyrkän mäen huipulle, jota normaali ihminen ei olisi edes päässyt nousemaan, seisoi rinteen alapäässä nainen puhuen puhelimeen ja toisessa kädessään jokin pienikokoinen koira.
"Ärsyttää nuo ihmiset, jotka jää koirineen tököttämään ja oottamaan vastaantulijaa." Laura marmatti.
"Niimpä! Eikö voi vaan jatkaa sitä kävelemistä tänne suuntaan."
Kohtaloomme alistuen, kytkimme koirat ja valmistauduimme ohitustilanteeseen. Emme päässeet kuin pari metriä eteenpäin, kunnes tajusin nostaa katseeni tienpinnasta ja silmiini tuijottavasta koirastani. En voinut uskoa silmiäni. Yritin änkyttää jotain epämääräistä kertoakseni Lauralle näkemästäni, mutta olin liian hämmentynyt saadakseni sanaakaan suustani. Ähkiessäni Laurakin tajusi jonkun olevan pielessä ja nosti hänkin katseensa. Askeleemme hyytyivät keskelle tietä ja olimme molemmat hetken aikaa sanomatta sanaakaan.
"Minne se meni?" Sain koottua ajatukseni sanoiksi.
"Mitäs helvettiä, tuossa se oli vielä kaks sekunttia sitten ja seiso sen koiransa kanssa."
Jatkoimme matkaamme vielä pari metriä katsoaksemme oliko nainen kenties vaihtanut suuntaa ja välttänyt näin ohitustilanteen, mutta ketään ei näkynyt. Koko metsänreuna oli hiljaisempi kuin uuttavuotta seuraavana aamuna. Kohdassa, missä nainen oli seisonut, oli enää vain pitkiä ruohonkorsia.
Bogi on yleensä kovin rauhallinen koira. Se ei hötkyä turhista, eikä muutenkaan ole kauhean kiinnostunut siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Tällä kertaa se oli erilainen. Hajuhiukkasia keräävä kuono nousi salamannopeasti maasta ylös ja sen olemus ryhdistäytyi kertaheitolla. Meitä tarkkailtiin. Jo koiran reaktio kertoi siitä. Mäen päällä, jossa aikaisemmin olimme olleet paloi katulamppu. Sen alla seisoi keski- iän ylittänyt mieshenkilö ja se osoitti meitä oikean käden luisevalla etusormellaan. Nyt Minttu ja Meelakin huomasivat tuon tumman hahmon. Katsahdimme Lauran kanssa toisiimme ja tarkistimme koirien varmasti olevan kytkettyinä. Sanaakaan sanomatta kiristimme tahtiamme. Molemmilla oli selkeä päämäärä: mahdollisimman nopeasti ja lyhyintä reittiä kotiin! Vasta päästyämme pois miehen näköpiiristä uskalsimme avata suumme.
"Tää alkaa oikeesti käymään hulluks!" Sopersin ääni täristen
"En enää ikinä kävele tätä reittiä yksin pimeellä." Laura tokaisi.
Loppumatka meni hiljaisen jännittyneessä tunnelmassa. Pienikin rasahdus olisi saanut meidät kiljumaan.
Ei mennyt montaakaan päivää, kun olimme taas kulkemassa samaa reittiä samalla kokoonpanolla. Ilma oli tällä kertaa huomattavasti viileämpi ja olimmekin pukautuneet sen mukaisesti. Maa ei joustanut enää jalkojen alla, vaan routa oli tehnyt tehtävänsä ja jäädyttänyt sen kivikovaksi. Mäki, jonka päälle nousimme muutama päivä takaperin, oli edelleen saman katulampun valaisema, mikään ei ollut siis muuttunut, eikä miestä näkynyt. Päästin suustani pihahduksen, joka ylsi myös Lauran korviin yllämme leijuvan hiljaisuuden saattelemana. Paikalla, jossa nainen oli seisonut koiransa kanssa, seisoi huppupäinen henkilö kaivamassa jotain rautalapiolla. Kuoppaa? Mihin tarvitsee kuoppaa, kun talvi oli tuloillaan? Ruumiille? Emme jääneet sen kummemmin ottamaan siitä selvää, kun päätimme kerätä rohkeutemme ja lähteä kohti naista. En muista räpäytinkö silmiäni tai käänsinkö mahdollisesti päätäni, mutta hetkenä, joka ei ollut montaakaan sadasosasekuntia, henkilö oli kadonnut näkyvistämme. Emme voineet enää uskoa silmiämme. Reaktio oli samankaltainen, kuin viimekerralla. Jalkaa toisen eteen ja ripeästi kotiin, nyt ei enää naurattanut.
Kotipihassa kuitenkin vielä vaihdoimme tapahtuneesta sanasen ja päädyimme siihen, ettei metsään tosiaan ollut asiaa enää yksin. Mutta kaksin me vielä aioimme ottaa asioista selvää!
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Osa ½ : Annastiina
En koskaan oikeastaan pitänyt Annastiinasta.
Kun ensimmäisen kerran astuin koirapuistoon puolivuotiaan shetlanninlammaskoirani kanssa, en oikeastaan pitänyt kenestäkään. Miksi olisin pitänyt? Suurin osa oli minua nuorempia. En erityisemmin pitänyt heidän koiristaan. Kukaan ei puhunut, sosiaalinen kanssakäyminen oli selvästikin täysin vieras termi tälle joukkiolle, jonka keskuuteen olin suvainnut saapua.
Shelttini kuitenkin jostain syystä piti heidän koiristaan, ja päätin viihtyä siinä porukassa hieman pidempään.
Sitten oli Annastiina. Neljätoistakesäinen harvinaisen yksinkertainen yksilö, jonka uskallus avata valtaisaa suutaan oli vielä muutakin joukkiota pienempi. Ala-asteikäisen lapsen koirakaan ei juuri säväyttänyt – se oli cockeri, jolla ei oikeastaan tehty mitään. Sillä oli silmäsairaus. Se ei ollut erityisen kauniskaan. Lyhyemmin ilmaistakseni: turhake. Joku toinen saattaisi kuvailla koiraa ”tytön parhaaksi ystäväksi ja perheenjäseneksi”, mutta niin kauan, kun sillä ei tehty juuri mitään, oli se minun silmissäni varsin tympeä luontokappale.
Kolmen vuoden ajan törmäilin Annastiinaan ja hänen koiraansa milloin mätsäreissä, milloin koirapuistossa. En vapaaehtoisesti hakenut kontaktia näiden nuorempien yksilöiden kanssa, minulla oli parempaa ja enemmän itseni tasoista seuraa. Silloin tällöin katseemme kuitenkin kohtasivat, ja molemmat mutisivat vaivaantuneet tervehdykset.
Eräänä keväisenä päivänä vedostaessani grafiikkateoksia Outokummussa sain kuitenkin puhelun, joka muutti koko elämäni.
Olin saanut asunnon Noljakasta. En kovin suurta tai ihmeellistä, mutta juuri sopivan mahduttaakseni itseni, rottani ja piakkoin jakautuvan shelttini sinne kohtuullisen mukavasti. Käytin julkista mediaa julistaakseni onnenhetkeni koko kansalle, ja silloin Annastiina hyökkäsi. Lyhyt ja varautunut keskustelumme päättyi tilanteeseen, jossa mietin, painaako ”älä hyväksy”-nappia vielä, kun se olisi mahdollista. Päätin kuitenkin alistua kohtalooni koirapuistojen ignorantin juniorin ja tämän turhakecockerin naapurina.
Hyvät naapurisuhteet ovat miellyttävän asumisen perusta, ja päätinkin aloittaa perusteellisen projektin: tee vihollisisista ystäviäsi. Valitsin koehenkilöksi kaikkein yksinkertaisimmalta ja helpoimmalta vaikuttavan naapurini, A-rapun Annastiinan.
Lyhyt lenkki koiran kanssa oli mainio keino luikerrella suoraan kohdeyksilön sydämeen ilman riskiä siitä, ettei tästä päätä pahkaa minuun ihastuneesta henkilöstä pääsisi koskaan eroon. Suunnittelin reitin huolella etukäteen, jotten joutuisi kärsimään oletettavasti tuskallisesta seurasta yhtään sen enempää kuin oli tarpeen.
Se lenkki antoi minulle ajattelemisen aihetta. Jostain se puhekyvytön ja tympeä kakara oli saanut munaa keskustella kanssani! Eiväthän ne jutut vieläkään järin älykkäitä olleet, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan viihdyttäviä. Vähän niin kuin lastenohjelmat – niitä katsoakseen ei tarvitse olla kovinkaan älykäs, mutta miellyttävät eläinhahmot, yksinkertaisen hauskat tapahtumat ja kirkkaat värit saavat aikuisetkin seuraamaan ohjelmaa.
Huojentuneena tästä kaikesta hyvästelin tuoreen naapurini ja lukkiuduin huoneistooni pohdiskelemaan kokemaani.
Sen jälkeen minulla ei ollut enää paluuta entiseen. Shelttilaumani oli tuplaantunut, ja nuorempi yksilö vaati päivä päivältä pidempiä ja raskaampia lenkkejä. Huomasin käyväni lenkillä Annastiinan ja hänen koiransa kanssa päivittäin. Siinä missä Annastiina oli kehittänyt rahtusen aivojaan, oli hän siirtänyt aktiivisuuttaan myös koiraansa. Ei se edelleenkään kovin kaunis ole, mutta ahkeran ruoskimiseni jälkeen sen on saattanut nähdä jopa agility- ja tokokentillä.
En tiedä, millaiseksi Annastiinan ja minun suhdetta tulisi kuvailla.
Kenties se on symbioosi, lajien välinen vuorovaikutussuhde, jossa kumpikin laji hyötyy toisistaan. Annastiina pitää minut hereillä automatkoilla, suorittaa pieniä palveluksia bensamaksuna, hoitaa koiriani ja pitää minulle seuraa lenkeillä. Minä taas jaan hänelle hippusia loputtomasta viisaudestani, jotta hän voisi kehittyä edes hieman ylemmälle tasolle.
Kaiken tämän keskellä eromme eivät juurikaan ole muuttuneet. Vaikka Annastiina - jonka myöhemmin nimesin lyhyemmin Nastiksi, sillä tällainen yksinkertainen ja koiramainen nimi sopii hänen olemukseensa kuin nakutettu – on kasvanut ja aikuistunut, olen minä silti aina vanhempi. Ja viisaampi, kysyimme keneltä tahansa. Toisinaan kuitenkin palkitsen Nastin pienillä myönnytyksillä ja teeskentelen pitäväni hänen huonoista vitseistään.
Sitä kautta ne koiratkin kai oppivat.
Kun ensimmäisen kerran astuin koirapuistoon puolivuotiaan shetlanninlammaskoirani kanssa, en oikeastaan pitänyt kenestäkään. Miksi olisin pitänyt? Suurin osa oli minua nuorempia. En erityisemmin pitänyt heidän koiristaan. Kukaan ei puhunut, sosiaalinen kanssakäyminen oli selvästikin täysin vieras termi tälle joukkiolle, jonka keskuuteen olin suvainnut saapua.
Shelttini kuitenkin jostain syystä piti heidän koiristaan, ja päätin viihtyä siinä porukassa hieman pidempään.
Sitten oli Annastiina. Neljätoistakesäinen harvinaisen yksinkertainen yksilö, jonka uskallus avata valtaisaa suutaan oli vielä muutakin joukkiota pienempi. Ala-asteikäisen lapsen koirakaan ei juuri säväyttänyt – se oli cockeri, jolla ei oikeastaan tehty mitään. Sillä oli silmäsairaus. Se ei ollut erityisen kauniskaan. Lyhyemmin ilmaistakseni: turhake. Joku toinen saattaisi kuvailla koiraa ”tytön parhaaksi ystäväksi ja perheenjäseneksi”, mutta niin kauan, kun sillä ei tehty juuri mitään, oli se minun silmissäni varsin tympeä luontokappale.
Kolmen vuoden ajan törmäilin Annastiinaan ja hänen koiraansa milloin mätsäreissä, milloin koirapuistossa. En vapaaehtoisesti hakenut kontaktia näiden nuorempien yksilöiden kanssa, minulla oli parempaa ja enemmän itseni tasoista seuraa. Silloin tällöin katseemme kuitenkin kohtasivat, ja molemmat mutisivat vaivaantuneet tervehdykset.
Eräänä keväisenä päivänä vedostaessani grafiikkateoksia Outokummussa sain kuitenkin puhelun, joka muutti koko elämäni.
Olin saanut asunnon Noljakasta. En kovin suurta tai ihmeellistä, mutta juuri sopivan mahduttaakseni itseni, rottani ja piakkoin jakautuvan shelttini sinne kohtuullisen mukavasti. Käytin julkista mediaa julistaakseni onnenhetkeni koko kansalle, ja silloin Annastiina hyökkäsi. Lyhyt ja varautunut keskustelumme päättyi tilanteeseen, jossa mietin, painaako ”älä hyväksy”-nappia vielä, kun se olisi mahdollista. Päätin kuitenkin alistua kohtalooni koirapuistojen ignorantin juniorin ja tämän turhakecockerin naapurina.
Hyvät naapurisuhteet ovat miellyttävän asumisen perusta, ja päätinkin aloittaa perusteellisen projektin: tee vihollisisista ystäviäsi. Valitsin koehenkilöksi kaikkein yksinkertaisimmalta ja helpoimmalta vaikuttavan naapurini, A-rapun Annastiinan.
Lyhyt lenkki koiran kanssa oli mainio keino luikerrella suoraan kohdeyksilön sydämeen ilman riskiä siitä, ettei tästä päätä pahkaa minuun ihastuneesta henkilöstä pääsisi koskaan eroon. Suunnittelin reitin huolella etukäteen, jotten joutuisi kärsimään oletettavasti tuskallisesta seurasta yhtään sen enempää kuin oli tarpeen.
Se lenkki antoi minulle ajattelemisen aihetta. Jostain se puhekyvytön ja tympeä kakara oli saanut munaa keskustella kanssani! Eiväthän ne jutut vieläkään järin älykkäitä olleet, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan viihdyttäviä. Vähän niin kuin lastenohjelmat – niitä katsoakseen ei tarvitse olla kovinkaan älykäs, mutta miellyttävät eläinhahmot, yksinkertaisen hauskat tapahtumat ja kirkkaat värit saavat aikuisetkin seuraamaan ohjelmaa.
Huojentuneena tästä kaikesta hyvästelin tuoreen naapurini ja lukkiuduin huoneistooni pohdiskelemaan kokemaani.
Sen jälkeen minulla ei ollut enää paluuta entiseen. Shelttilaumani oli tuplaantunut, ja nuorempi yksilö vaati päivä päivältä pidempiä ja raskaampia lenkkejä. Huomasin käyväni lenkillä Annastiinan ja hänen koiransa kanssa päivittäin. Siinä missä Annastiina oli kehittänyt rahtusen aivojaan, oli hän siirtänyt aktiivisuuttaan myös koiraansa. Ei se edelleenkään kovin kaunis ole, mutta ahkeran ruoskimiseni jälkeen sen on saattanut nähdä jopa agility- ja tokokentillä.
En tiedä, millaiseksi Annastiinan ja minun suhdetta tulisi kuvailla.
Kenties se on symbioosi, lajien välinen vuorovaikutussuhde, jossa kumpikin laji hyötyy toisistaan. Annastiina pitää minut hereillä automatkoilla, suorittaa pieniä palveluksia bensamaksuna, hoitaa koiriani ja pitää minulle seuraa lenkeillä. Minä taas jaan hänelle hippusia loputtomasta viisaudestani, jotta hän voisi kehittyä edes hieman ylemmälle tasolle.
Kaiken tämän keskellä eromme eivät juurikaan ole muuttuneet. Vaikka Annastiina - jonka myöhemmin nimesin lyhyemmin Nastiksi, sillä tällainen yksinkertainen ja koiramainen nimi sopii hänen olemukseensa kuin nakutettu – on kasvanut ja aikuistunut, olen minä silti aina vanhempi. Ja viisaampi, kysyimme keneltä tahansa. Toisinaan kuitenkin palkitsen Nastin pienillä myönnytyksillä ja teeskentelen pitäväni hänen huonoista vitseistään.
Sitä kautta ne koiratkin kai oppivat.
Osa O: Laura
Pelko. Se sana tiivisti kaiken siitä, mitä ajattelin Laurasta ensimmäisellä tapaamiskerrallamme koivujen ympäröimässä koirapuistossa Linnunlahdella.
Katsekontakti, hiki nousi ohimoilleni kuin nouseva aurinko: hitaasti, mutta varmasti. Ympärilläni sumeni, näin vain nuo auringon korostamat kulmahampaat, jotka olivat valmiina iskuun. Minne pakenen? Pakotan jalkani liikkeelle, mutta ne suostuvat liikkumaan vain kohti koiraani. Avaan suuni ja yritän kutsua tuota mustaa riippukorvaa luokseni, mutta saan aikaiseksi vain epämääräistä ähinää. Kiinnitän muiden huomion itseeni yrittämälä olla huomaamaton. Silmät porautuvat minuun enkä voi enää paeta. Nyt se on myöhäistä. Minun on yritettävä esittää nauttivani tilanteesta. Ilahdun, kun äitini soittaa kysyäkseen monelta olen tulossa kotiin. Vastaan: "Nyt heti!"
Koiratapahtumatilanteet eroavat koirapuistotragediasta. Voin edes esittää etten huomaa. Juosta hälkyttää aivan kuin minulla olisi kovakin kiire. Usein epäonnistun, mutta epäilen ettei hän kiinnitä siihen isompaa huomiota. Se tapahtuu aina vain uudelleen ja uudelleen. Tuo räiskyvä nauru yltää yli kovemmankin koiranhaukunnan ja tunnistan sen jokaisella kerralla: Laura.
Mutta mitä saankaan kuulla kesän alussa. Laura muuttaa? Noljakkaan? Kuhilaskujalle? Suurin pelkoni tulee asumaan muutaman metrin päähän minusta. Naurahdan, ehkä tiedä johtuuko se ilosta vai pelosta. Ei mene montaakaan päivää, kun näen nuo synkkääkin synkemmät mustat hiukset, jotka heiluvat puolelta toiselle naisen liikkuessa. Tilanne menee ohi nopeasti, ja luulen päässeeni pälkähästä, kunnes menen illemmalla viemään roskia ja kuulen takaani äänen, joka syntyy, kun kengänpohja ja hiekotuskivet kohtaavat, myös koira haukahtaa. Laura ja Minttu. Mitä minun pitää sanoa tuolle gurulle, jonka kaikki tuntevat? Ennen kuin edes ehdin ajatella asiaa sen pidemmälle, Laura sanoo sen enempää empimättä "Moi!" ja hymyilee. Pelko ja jännitys katoaa, rentoudun ja tervehdin uutta naapuriani ja hänen koiraansa. Tajuan, etten varmaan koskaan ole edes uskaltanut silittää hänen koiraansa, jonka merleväritys näyttää siltä kuin se tahriintuisi kämmenen kosketuksesta. "Lähetkö lenkille?" Shokkitila on lievä ilmaisu sille, mitä tunsin juuri tuona hetkenä. Minä? Tarpeeksi hyvä lenkkeilemään Lauran kanssa? Ympärillämme ei näy muita, joten hän ei voi tarkoittaa ketään muita kuin minua, ellei hän puhu roskapöntölle. Ystävälliset silmät kuitenkin katsovat minuun, ja unohdan roskapöntöt. Olin kai vastannut myöntävästi, koska kohta huomasin laittavani pantaa koirani kaulaan ja käveleväni ulko- ovesta ulos. Lenkki koostuu naurusta ja koirien hölmöilyn katsomisesta. Nautin siitä. Toivon, että kävisimme lenkillä useamminkin.
On kulunut 6 kuukautta. Hymyilen itsekseni, kun ajattelen tuon kuukausimäärän päässäni. Koirakin tuhahtaa jaloissani, aivan kuin se tietäisi, mitä mietin ja tuhahtaisi samalle asialle. Vastako kuusi kuukautta. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut hänet aina. Ihminen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä, mitä voin sanoa ääneen ja mitä en. En kiinnitä huomiota enää edes kulmahampaisiin, vaikka hän niitä mielellään näytteleekin hymyilyn ja idioottimaisen irvistelynsä yhteydessä. Irvistelystä huolimatta hän ei saa minua työnnettyä luotaan, vaikka kuinka haluaisi. Voisin kutsua itseäni koiranpennuksi, joka seuraa emäänsä. En välttämättä roiku lahkeessa ja kengännauhoissa, mutta hihnassa kyllä.
Seikkailujemme toinen sisukkaista päätähdistämme on siis Laura. Persoona, joka muuttui pelottavasta, irvisteleväksi pelleksi. Sanoisinko että melko hyvä saavutus.
Katsekontakti, hiki nousi ohimoilleni kuin nouseva aurinko: hitaasti, mutta varmasti. Ympärilläni sumeni, näin vain nuo auringon korostamat kulmahampaat, jotka olivat valmiina iskuun. Minne pakenen? Pakotan jalkani liikkeelle, mutta ne suostuvat liikkumaan vain kohti koiraani. Avaan suuni ja yritän kutsua tuota mustaa riippukorvaa luokseni, mutta saan aikaiseksi vain epämääräistä ähinää. Kiinnitän muiden huomion itseeni yrittämälä olla huomaamaton. Silmät porautuvat minuun enkä voi enää paeta. Nyt se on myöhäistä. Minun on yritettävä esittää nauttivani tilanteesta. Ilahdun, kun äitini soittaa kysyäkseen monelta olen tulossa kotiin. Vastaan: "Nyt heti!"
Koiratapahtumatilanteet eroavat koirapuistotragediasta. Voin edes esittää etten huomaa. Juosta hälkyttää aivan kuin minulla olisi kovakin kiire. Usein epäonnistun, mutta epäilen ettei hän kiinnitä siihen isompaa huomiota. Se tapahtuu aina vain uudelleen ja uudelleen. Tuo räiskyvä nauru yltää yli kovemmankin koiranhaukunnan ja tunnistan sen jokaisella kerralla: Laura.
Mutta mitä saankaan kuulla kesän alussa. Laura muuttaa? Noljakkaan? Kuhilaskujalle? Suurin pelkoni tulee asumaan muutaman metrin päähän minusta. Naurahdan, ehkä tiedä johtuuko se ilosta vai pelosta. Ei mene montaakaan päivää, kun näen nuo synkkääkin synkemmät mustat hiukset, jotka heiluvat puolelta toiselle naisen liikkuessa. Tilanne menee ohi nopeasti, ja luulen päässeeni pälkähästä, kunnes menen illemmalla viemään roskia ja kuulen takaani äänen, joka syntyy, kun kengänpohja ja hiekotuskivet kohtaavat, myös koira haukahtaa. Laura ja Minttu. Mitä minun pitää sanoa tuolle gurulle, jonka kaikki tuntevat? Ennen kuin edes ehdin ajatella asiaa sen pidemmälle, Laura sanoo sen enempää empimättä "Moi!" ja hymyilee. Pelko ja jännitys katoaa, rentoudun ja tervehdin uutta naapuriani ja hänen koiraansa. Tajuan, etten varmaan koskaan ole edes uskaltanut silittää hänen koiraansa, jonka merleväritys näyttää siltä kuin se tahriintuisi kämmenen kosketuksesta. "Lähetkö lenkille?" Shokkitila on lievä ilmaisu sille, mitä tunsin juuri tuona hetkenä. Minä? Tarpeeksi hyvä lenkkeilemään Lauran kanssa? Ympärillämme ei näy muita, joten hän ei voi tarkoittaa ketään muita kuin minua, ellei hän puhu roskapöntölle. Ystävälliset silmät kuitenkin katsovat minuun, ja unohdan roskapöntöt. Olin kai vastannut myöntävästi, koska kohta huomasin laittavani pantaa koirani kaulaan ja käveleväni ulko- ovesta ulos. Lenkki koostuu naurusta ja koirien hölmöilyn katsomisesta. Nautin siitä. Toivon, että kävisimme lenkillä useamminkin.
On kulunut 6 kuukautta. Hymyilen itsekseni, kun ajattelen tuon kuukausimäärän päässäni. Koirakin tuhahtaa jaloissani, aivan kuin se tietäisi, mitä mietin ja tuhahtaisi samalle asialle. Vastako kuusi kuukautta. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut hänet aina. Ihminen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä, mitä voin sanoa ääneen ja mitä en. En kiinnitä huomiota enää edes kulmahampaisiin, vaikka hän niitä mielellään näytteleekin hymyilyn ja idioottimaisen irvistelynsä yhteydessä. Irvistelystä huolimatta hän ei saa minua työnnettyä luotaan, vaikka kuinka haluaisi. Voisin kutsua itseäni koiranpennuksi, joka seuraa emäänsä. En välttämättä roiku lahkeessa ja kengännauhoissa, mutta hihnassa kyllä.
Seikkailujemme toinen sisukkaista päätähdistämme on siis Laura. Persoona, joka muuttui pelottavasta, irvisteleväksi pelleksi. Sanoisinko että melko hyvä saavutus.
Tilaa:
Kommentit (Atom)